Paavo Arhinmäki duunarin kukkarolla

Viikon mieleenpainuvin uutinen täällä puolen jokea oli presidenttiehdokas Paavo Arhinmäen ansiokkaan typerä ulostulo hyvitysmaksun laajentamisesta tietokoneisiin, mp3-soittimella ja tallennustilalla varustettuihin älykännyköihin sekä tabletkoneisiin.

Juuri tänään tosin Arhinmäen erityisedustaja Jussi Saramo antoi pomonsa puolesta lausunnon jossa kumottiin edellä mainittu uutinen ja korjattiin sitä todellisella mindfuck-klassikolla. Laajennus ei koske tabletkoneita eikä muistitikkuja, pelkästään tietokoneita ja älypuhelimia.

Jaa anteeks mitä? Eikös tabletkone ole juurikin tietokone, jonka käyttöliittymä nyt vain on hieman erilainen? Eikös tabletillakin voi kuunnella musiikkia ja ladata laittomasti tiedostoja? Vai olisiko kyse siitä, että tabletkoneiden myynti on liian pientä niistä kerättävän rahan suhteeseen?

Tämä hyvitysmaksu ei todellisuudessa ole mitään muuta kuin mafiarahaa sekä ylimääräinen kiusa kuluttajalle. Raha ei mene valtion verokassaan, vaan jonnekin järjestön kassaan, josta niitä jaetaan minulle tuntemattomalla jakoperusteella paitsi järjestön palkkoina, myös artisteille suoritettavina maksuina. Olisi mielenkiintoista nähdä vaikka Kotiteollisuuden Jouni Hynysen tulojen lähteet Excel-taulukkona ja todeta omin silmin, tekeekö artisti mitään kasettimaksulla.

Tällaiset aivopieruthan ovat poliitikoilta jokseenkin totuttuja, mutta hieman ihmetyttää tämän uutisen ajoitus. Arhinmäki on julkisuudessa sanonut tutkituttavansa koko hyvitysmaksujärjestelmän ja mahdollisesti uusimassa sitä. Silti nyt on esitetty ilmaan heitto hyvitysmaksun laajennuksesta. Ihmeellisintä on myös se, että työläisten puolelle profiloituneen puolueen jäsen laukoo tällaisia ehdotuksia, jotka toteutuessaan koskettaisivat pahiten juuri niitä tavallisia duunareita ja opiskelijoita - siis omia äänestäjiä. Heräsikö Paavo aamulla käsiase kädessään ja mietti, kumpaan jalkaan itseään ampuisi?


Aiheesta muualla:
Hommaforum [Arhinmäki kansan asialla - teostomaksu kännyköille]
Petteri Järvisen Blogi [Syökö artisti jatkossa sinunkin levyltäsi?]

Tekijänoikeus on hyvästä.. vai?

Uutisia on hallinnut kuluvalla viikolla Helsingin Käräjäoikeuden päätös, jonka mukaan tietoliikenneoperaattori Elisan on estettävä käyttäjiltään pääsy The Pirate Bayn verkkosivulle kuten TTVK haasteessaan vaati. Aiheesta on kirjoitettu blogosfäärissä jonkin verran, esimerkkinä mainittakoon Tietokone -lehden blogistin Ville Oksasen "Lisää sensuuria Suomeen", jossa on hieman analysoitu tuomarin lausuntoa asiaan.

Mistä tässä kaikessa on kysymys? Tekijänoikeus on Wikipedian määritelmän mukaan

"..tekijän lakisääteinen oikeus kirjalliseen tai taiteelliseen teokseensa. Tarkemmin sanottuna tekijänoikeus on joukko sääntöjä, jotka määrittelevät oikeudenomistajan yksinoikeuden määrätä teoksen kappaleenvalmistamisesta ja yleisön saataville saattamisesta sekä tämän yksinoikeuden poikkeukset eli tekijänoikeuden rajoitukset."

Eli tekijä omistaa teoksensa. Minäkin omistan tämän tekstin, aivan kuten Laila Hietamies kirjojensa tekstin. Tekijänoikeuksissa puhutaan usein levyttävistä artisteista, joten aihetta on luonnollista lähestyä musiikillisesta näkökulmasta.

Aina kun tekijänoikeudelliset aiheet nousevat esille, esitetään edunvalvontajärjestöjen kuten TTVK:n taholta väite "tekijänoikeuksien kiertäminen aiheuttaa miljoonien eurojen vahingot artisteille". Tällöin puhutaan Teostomaksusta, eli summasta jonka yritys maksaa soittaessaan artistin musiikkia tiloissaan tai summasta, jonka kuluttaja maksaa ostaessaan CD-levyn kaupasta. Tekijänoikeudella on sen verran piratismin kanssa tekemistä keskenään, ettei artistilla ole mahdollisuutta määrätä, miten hänen teoksensa leviää kuuntelijoiden keskuudessa.

Ok, levyt maksavat rahaa, mutta mihin se raha menee ja mitä sillä katetaan? Levyntekoprosessissa artisti tai bändi tarvitsee ainakin seuraavia palveluita jos levyä ei teetätetä omakustanteena omin käsin:

• Levytysstudio. Vuokraaminen maksaa, kuten myös studion henkilökunnan paikalla olo, jotta laitteita voidaan käyttää ja niitä käytetään oikein.
• Ruoka ja juoma. Tämä varmaankin menee useimmiten artistien omasta lompakosta.
• Levyn masterointi.
• Mahdollisen kansitaiteen tekeminen
• Kansiläpyskän painatus
  
• Levyn fyysinen painatus
• Jakelu kauppoihin

Lisäksi levyjä myyvät liikkeet tarvitsevat levyn myyntituotosta riittävän katteen, jotta yritys pysyy pystyssä.

Levyjen keski-hinta on muistaakseni jossain parinkymmenen euron tietämillä. Tarkkaa lukua en osaa sanoa, kun en ole levykaupoissa herran aikaan käynyt. Mutta käytetään sitä 20 euroa tässä esimerkissä.

20:stä eurosta artistin tulee siis saada 1/7 levyn hinnasta, jos painotuskertoimia ei tule. Kristillinen tasajako antaisi artistille silloin noin 2,86 euroa, josta vähennetään vielä vero.

Jos artisti haluaa elää IT-tradenomin alkupalkalla (semmoinen 2000 euroa kuussa), on levyjä myytävä 2000/2,86 = 699, 30 kappaletta. Se on aika monta lättyä kuukaudessa se.

Ylläolevaan Homer Simpsonin rautalankamalliin ei ole edes sisällytetty levy-yhtiön rojalteja sekä muita vastaavia kuluja. Voidaan siis rauhassa miettiä asiaa ja todeta, että artistille ei jää edes valtaosaa levyn myyntituotosta omaan käteen (kuin olisi luullut ja joka olisi reilua), vaan levyn myynnistä valtaosa menee levy-yhtiöille ja muille levyntekoprosessin sidosryhmille.

Näitä "tekijänoikeudellisia ansionmenetyksiä" on sitten kaivettu niiden taskusta, jotka ovat huomattavan aktiivisesti jakaneet erilaista materiaalia verkossa muille halukkaille. Summissa puhutaan useista kymmenistä miljoonista, joiden maksumiehiksi ovat joutuneet tavalliset kuluttajat. Tavallisella työssäkäyvällä ei ole elinaikanaan mahdollisuutta maksaa tällaista summaa kokonaisuudessaan pois, joten tuomion saaneet elävät käytännössä loppuelämänsä (velka)vankeudessa. Eipä sekään reilua ole.

Mitä asialle voidaan tehdä?

Artistit ja yhtyeet myyvät enemmissä määrin oheismateriaalia, jonka tuotoilla korvataan niitä summia, joita ei levymyynnistä saada. Lisäksi yhtyeet kiertävät ja keräävät näin ylimääräisiä tuloja. Toki kiertue on rahakas projekti, jonka uhkana on rahallinen epäonnistuminen jos jonkinlaisista syistä aina ruokamyrkytyksestä soittimien tuhoutumiseen.

Pitäisikö ongelmaa lähteä ratkaisemaan siitä, että vähennetään välikäsiä? Sopimus levy-yhtiön kanssa on ymmärtääkseni "sponsorisopimus" joka helpottaa yhtyeen tai artistin työtaakkaa. Mörkömusiikkiyhtye Mokoma perusti oman Sakara-nimisen levy-yhtiönsä helpottamaan musiikintekoa. Ihailtava veto, mutta kaikista bändeistä ei ole yhtiöiden toimitusjohtajiksi.

Entäpä fyysisen lopputuotteen korvaaminen digitaalisella? Yhtyeet ovat ennenkin julkistaneet levyjään pelkästään digitaalisessa muodossa ja joko pyytäneet kappaleista pientä korvausta tai pyytäneet vapaaehtoista lahjoitusta. Tiedossani ei ole tuottolukemia tällaisista ratkaisuista, mutta en pitäisi ajatusta huonona: haemmehan tietoa yhtyeiden keikoista ja kuulumisista heidän verkkosivuiltaan, joten miksi emme hankkisi musiikkiakin sieltä?

Ehkä musiikkiala menee johonkin iTunesin kaltaiseen ratkaisuun, jossa musiikkia voi ladata vapaasti koneelleen sen dollarin hintaan. En näkisi sellaista ratkaisua ollenkaan huonona vaihtoehtona nykyisen jakeluiden rinnalle, kunhan musiikki on kopiosuojauksista vapaata.

Estot ja DRM-kikkailut kun eivät toimi, se on nähty n+1 kertaa. Sonyn CD-levyihin ujutettu rootkit-ohjelma oli paha takaisku kaikelle DRM-toiminnalle. Kuluttaja ei ymmärrä sitä, miksi häneen suhtaudutaan kuin rikollisena jos hän ostaa laillisesti CD-levyn, mutta ei voi kuunnella sitä autossaan tai voi siirtää musiikkia digitaaliseen muotoon. Kuluttajan näkökulmasta tällainen tuote on viallinen. Toki ajatus DRM:n taustalla on loppupeleissä suhteellisen positiivinen; suojataan, ettei artistin materiaali päädy sellaiseen levitykseen, johon artisti ei ole antanut hyväksyntäänsä ja josta hän ei saa korvausta. Mutta tavallinen kuluttaja näkee sen kiusantekona ja miettii, miksi hän jatkossakaan ostaisi viallisia tuotteita kun hän saa saman, mp3-soittimessaan toimivan tuotteen ilmaiseksi verkosta.

Tulevaisuus näyttää, minne kehitys siirtyy. Valitettavasti vaikuttaa sille, että tällaiset IP- ja DNS-blokkaukset tulevat näyttelemään arkipäivää tulevaisuuden internetissä, maailmassa joka suunniteltiin kaikille avoimeksi tiedon lähteeksi.
-------------------------

Päivän vinkki: The Pirate Baystä voi hakea materiaalia senkin jälkeen jos oikeuden päätös ei muutu korkeammissa asteissa. Googleen hakusanoiksi se, mitä halutaan etsiä ja perään "thepiratebay.org". Hakutuloksista sitten Googlen välimuistin sivu auki ja sieltä hakee torrentin koneelle.
Tosin, fiksummat käyttävät metahakukoneita kuten Torrentz.eu:ta.

PS. TTVK:n haaste on vähän sama kuin jos K-Rautaa kielletään päästämästä asiakkaitaan käsityökalujen hyllylle, koska joku voi hankkia sorkkaraudan kaupasta ja murtautua jonkun kotiin. Kuullostaako vähän hölmöläisten touhuilta..?

Voiko valtioon luottaa?

Viime viikolla levisi keski-Euroopasta uutinen, jonka mukaan Saksan valtio on asettanut kansalaistensa tietokoneisiin seurantaohjelman, joka tallentaa muun muassa Skype-puhelut ja näppäinten painallukset. Olisi hauskaa seurata, onko siunauksen antaneessa johtoportaassa paljonkin entisiä DDR:läisiä poliittisesti aktiivisia henkilöitä, heillehän ihmisten seuraaminen luulisi olevan jokseenkin jo äidinmaidossa opittu taito.

Pöyristyttäväksi asian tekee paitsi se, että kyseinen toiminta on laitonta, myös se, että tapauksella on ilmeisimminkin jossain Saksan hallinnossa laajempikin hyväksyntä. Haittaohjelman laaja leviäminen valtion tasolta ei voi olla sattumanvarainen jos sen alkuperäinen tarkoitus on vakoilla vain jotain tiettyä tietokonetta. Tällöin haittaohjelmaa ei ole koodattu ns. "perinteisellä" kaavalla vaan se on pitänyt asentaa koneelle houkuttelemalla spesifi koneen käyttäjä jollekin tietylle sivustolle. Tällainen "haittaohjelmapersonointi" voisi onnistua jos kohde käyttää jotain Saksassa hallinnoitua tunnistautumispalvelua (esim. sosiaalipalvelujärjestelmä, terveystoimi tai vaikkapa verkkopankki).

Asia on huolestuttava jo siinäkin mielessä, mitä tapaus tekee kansalaisten ja valtion keskinäiseen suhteeseen. Olemme tottuneet siihen, että valtio on kansalaistensa edunvalvonta- ja kurinpitoelin joka paitsi rankaisee, myös huolehtii kansalaisistaan. Jos ihmisen yksityisyyttä loukataan näin rajusti, on vaarana että ihminen menettää luottamuksensa valtioon. Ja jos luottamus menetetään täysin, on pahimmassa tapauksessa vaarana että yhteiskunta hajoaa tai joutuu sellaiseen epäluottamuksen tilaan jossa kansalaiset jo lähtökohtaisesti epäilevät kaikkea valtion toimintaa ja palveluita.

Uuden Suomen uutisen mukaan samanlainen verkkovakoilu on mahdollista myös Suomessa - tarkoin määritellyissä tapauksissa. Käytännössä tällainen tilanne voi olla kansallinen uhka tai ihmisen henkeen kohdistuva vakava uhka. Mutta sananlaskuhan sanoo että tilaisuus tekee varkaan.

Entä jos tällaisia pakkokeinoja on jo käytetty jossain hämärässä kabinetissa? Kuvitellaan tilanne jossa kunnallisvaltuutetun jutut häiritsevät paikallista kunnanjohtajaa, joka pyytää puoluetoveriltaan poliisissa palvelusta? Kuka valvoo tällaisia tapahtumia? Toisin kuin kuluttajansuojalaki, pakkokeinolaissa ei ole tahoa, joka valvoisi digitaalisia oikeuksia. On toki tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio, mutta voiko hänkään tehdä muuta kuin pyytää selvitystä ja heristää sormea?

Mitä asialle voisi tehdä? Onko niin, että nyt joudumme käyttämään Linux-livelevyjä jos kirjoitamme poliittisesti epäkorrekteille foorumeille, kommentoimme Eläinten Vapautusrintaman uusinta tempausta tai selaamme SKP:n sivuja?

Pitääkö tässä askarrella itselleen foliohattu, heittää tietokone jorpakkoon kännykkä vanavedessään ja sulkeutua pimeään komeroon kynttilänvaloon selaamaan puhelinluetteloa ja etsimään sieltä mystisiä todisteita vapaamuurarien/juutalaisten/kommunistien/natsien/muslimien/karjankasvattajien salaliitosta tavallista miestä vastaan? Vai riittäisikö se, että puhdistaa koneensa haittaohjelmien varalta ja muistaa sen kultaisen säännön että ei esiinny omalla nimellään missään sellaisessa paikassa, jota ei halua itseensä yhdistettävän?

Valtiolla ei ole varaa menettää luottamustaan kansan silmissä. Kreikka on tehnyt sen ja vaikutukset näkyvät uutisissa. Kansa on raivoissaan ja varmaa tulee olemaan se, että seuraavissa vaaleissa edustajan paikka on tuulinen pesti. V for Vendetta -elokuvassa sanottiin mielestäni mainiosti ajatukset summaava lause: "kansan ei tulisi pelätä valtiota, vaan valtion tulisi pelätä kansaa".

Digitaalinen jalanjälki

Hoh, vuoden tauko tuli näköjään pidettyä tähän kirjoitteluhommaan.

Vuodessa tapahtunutta: pääsy opiskelemaan Turun Ammattikorkeakouluun tietojenkäsittelyä, muutto avovaimon luokse, siirtyminen Turun VPK:hon, jossa kuljettajan pätevyys.

Koulussa ensimmäisenä vuonna järjestettiin tiimikurssi. Ideana on, että ryhmissä tehdään joku pikku projekti, joka dokumentoidaan ja siitä saadaan sitten opintopisteitä pari kappaletta.

Mutta ei meidän projektistamme.

Meidän projektimme oli nimittäin kymmenen opintopisteen kokoinen pioneeriprojekti: järjestetään Turkuun yrittäjille ja Tiimiakatemian opiskelijoille suunnattu Tulimyrsky-yrittäjäkohtaaminen - ensimmäistä kertaa. Mukana oli kolme opiskelijaa tietojenkäsittelyn linjalta, yksi estenomi (suomeksi kauneudenhoitoalan tutkinto) ja Yrkeshögskola Noviasta pari markkinoinnin opiskelijaa. Kävimme tutustumassa tapahtumaan Jyväskylässä ja reissasimme Tampereelle tapaamaan muita Tulimyrskyläisiä ja kuulemaan hyviä neuvoja.

Aiheenamme oli yrityksen digitaalinen jalanjälki. Puhujana huipputyyppi ja aiheesta lähes kaiken tietävä guru Jari Juslén. Digitaalinen jalanjälki lyhykäisyydessään tarkoittaa kaikkea sitä materiaalia mitä yritys laittaa verkkoon esille asiakkaittensa nähtäväksi ja kommentoitavaksi. Aihe on ajankohtainen ja saimmekin kovasti kehuja tapahtuman järjestämisestä. Jarikin kehui kovasti.

Noh, siinä Jarin juttuja kuunnellessani mietin omaa digitaalista jalanjälkeäni. Omaan
- kotisivun
- blogin
- LinkedIn-profiilin
- Google+:n
ja valitettavasti myös naamakirjan profiilin. Kattaus on kohdillaan.

Mutta olennaisinta on kysyä itseltäni: millaisen jalanjäljen haluan jättää?

Tarina

Tarina nykypäivän Ranskasta

Algerialaissyntyiset vanhemmat erosivat Samiran ollessa vain vuoden ikäinen, yksinhuoltajaäiti ei pystynyt valvomaan perinteisiä islamilaisia arvoja vastaan kapinoivaa tytärtään.

Samira kohtasi 13-vuotiaana ”suuren rakkauden”. Ainakin hän luuli niin.
poikaystävä oli 19-vuotias. samiran ollessa 14 rakastunut tyttö suostui menemään poikaystävänsä kanssa haisevaan kellariin, mutta helvetti alkoi, kun poikaystävä lähti ja avasi kellarin oven kaikille kavereilleen, jotka odottivat vuoroaan, jengiraiskaus kesti koko yön ja tyttö pahoinpideltiin pahoin.

”Vain kymmenen minuuttia aikaisemmin nauroimme yhdessä”, Samira kertoo. Pari päivää tämän jälkeen ensimmäiseen joukkoraiskaukseen osallistunut paikallinen ”pomo” näki tytön paikallisjunassa. ”Jos puhut asiasta kenellekään, poltan koko perheesi”, hän uhkasi.
Kuukautta myöhemmin Samira törmäsi taas junassa erääseen joukkoraiskaukseen osallistuneeseen tyyppiin, väkivaltaisimpaan heistä. Tämä raahasi Samiran hiuksista kiskoen ulos junasta, muiden matkustajien katsoessa toisaalle kuin eivät olisi nähneet ja kuulleet mitään, ja hänet joukkoraiskattiin uudelleen.

”Minut oli raiskattu kolmen tutun henkilön toimesta, mutta en voinut sanoa mitään, sillä kulttuurissamme perheesi menettää kunniansa jos sinulta viedään neitsyys”, kertoo Samira. ”Joten pysyin vaiti ja raiskaukset jatkuivat…”

Tyttö piti kaiken sisällään vuosikausia ja hänestä tuli omien sanojensa mukaan ”kellarihuora”. Korttelin pojat, siirtolaisperheistä lähtöisin kuten uhrinsakin, ottivat tavakseen raahata keskenkasvuisen tytön toinen toistaan haisevimpiin kellareihin tai autotalleihin tarjoten joskus ”palkkioksi” lounaan tai kolikon.
Samiran vaikeneminen päättyi, kun hänen kaksi ystävätärtään kertoivat tämän saman nuorukaisen raiskanneen myös heidät. Huolimatta siitä, että tyttöjä oli uhkailtu mm. pikkusisarien vahingoittamisella, Samira käynnisti oikeusprosessin, jonka päätteeksi kyseinen nuorimies sai kahdeksan vuoden tuomion.

Kun Samiran perheelle selvisi, että tytär oli raiskattu, perhe tuomitsi ja hylkäsi hänet, ajoi kodista kadulle, ja naapurit käänsivät selkänsä. ”Ihmiset lähiön ulkopuolella eivät tiedä mitä täällä tehdään”, kirjoitti Samira, ”ja kaikki täällä tietävät mutta he eivät sano mitään”.

”Kellarihuora” kirjoitti kirjan

Samira kätki kaiken tämän sisimpäänsä vuosikausiksi ja kuun hän vihdoin päätti kertoa, isä halveksi, ja poliisit syyllistivät tytön siksi, ettei tämä ollut totellut vanhempiaan, samoin sosiaalitoimisto .

Huume- ja alkoholikierteeseen jouduttuaan, kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen, Samira päätti ponnistaa pinnalle psykoterapian avulla. Hän ryhtyi kirjoittamaan kirjaa kokemuksistaan, auttaakseen kohtalosisariaan.

Kirjan julkaisemisen jälkeen Samirasta tuli ”Ni Putes - ni Soumises” (”Ei huoria, ei alistettuja”) -liikkeen henkilöitymä julkisuudessa. Samira kertoo:tytön. Toisinaan miehiä oli 80, 50 tai 10. Tämä on äärimmäisen kauheaa,” ... ”Argenteuilin tapauksessa nuori nainen raiskattiin koulussa. Tottakai jokainen tiesi, mutta näitä nuoria miehiä pelättiin ja kaikki sulkivat silmänsä. Tämä on rauhan hinta ghetoissa.”

Argenteulin tapauksessa, jossa 15-vuotiaan joukkoraiskaamisesta kahden kuukauden ajan tuomittiin kahdeksantoista poikaa, tuomion lukeminen muutti oikeussalin hullujenhuoneeksi. Tuomittujen poikien äitien reaktiot shokeerasivat koko Ranskaa:
”Te kutsutte tätä oikeudeksi! Seitsemän vuotta vankilaa jostain suuseksistä”, sanoi yksi äideistä. ”Tämän tytön kuuluisi olla kaltereiden takana.”

Aboubacar, joka oli yksi tuomituista, ei raiskauksesta vaan siitä että tiesi siitä mutta ei tehnyt mitään sen estämiseksi sanoi ”Jos elät naapurustossa joka on näin ankea ja kova, et voi puuttua toisten tekemisiin ellet halua laittaa omaa elämääsi peliin”. Sosiaalityöntekijä Nadir Doudane arvelee, että ”johtuu traditioista, että pojat ajattelevat että tyttöjä voi kohdella tällä tavalla,… tämä ei ole Ranskaa”.

Se mikä Doudanea todella huolestuttaa, on että islamilaiset fundamentalistit ovat ottamassa hyödyn tästä turhautuneisuudesta: ”Fundamentalistit sanovat nuorille: ”Me voimme auttaa sinua löytämään työtä, me voimme auttaa sinua olemaan ylpeä siitä mitä olet” ja hän jatkaa ”Tämä se syy miksi he menestyvät täällä niin hyvin.” Lähiöissä fundamentalistien vaikutus on kasvamassa vahvemmaksi, he ovat nyt ottaneet kohteekseen ghettojen nuoret ja monissa lähiöiden moskeijoissa saarnataan fundamentalistien sanomaa.

Tästä on kysymys, kun eräs ranskalaisen moskeijan vaikutusvaltainen imaami neuvoi miten miesten tulee kohdella vaimojaan: ”Jos nainen ei tottele miestään, hänen aviomiehensä voi piestä häntä niin kauan ettei vaimo löydä nenäänsä, silmiään ja korviaan. Tämä on osa uskontoamme”.

Kun Islamin auktoriteetit kiistävät noin jyrkästi naisten ihmisarvon, ei lähiöiden välinpitämättömyys ”hairahtuneiden” nuorten tyttöjen kohtelua kohtaan ole mitenkään yllättävää: Nuoret raiskaavat ja yhteisö vaikenee. Samiran kirja löi ensimmäisen särön tämän vaikenemisen monoliittiin, ja kansalaisliike seksuaalista väkivaltaa vastaan syntyi spontaanisti.

Nuoret naiset, jotka olivat vaienneet pelätessään häpeää ja hylätyksitulemista perheidensä taholta, täyttivät nyt kokoussalit, kertoen kokemistaan asioista. Eräässä keskustelutilaisuudessa nuori mies kysyi Samiralta: ”Mitä pahaa on gang-bangissä (kimppa-kiva)?” Katsoen suoraan kysyjään Samira vastasi: ”Kuulehan, kaveri, se ei ollut ”gang-bang”, minut joukkoraiskaittiin. Tuliko selväksi?”

Samiran tarina on selviytyjän tarina, mutta se sisältää kaikki lukemattomien toisella tavalla päättyneiden tarinoiden ainekset. Samiran ”poikaystävä” käytti hänen luottamustaan hyväkseen, mursi hänen itsekunnioituksensa raa´alla tavalla, ja sai Samiran näkemään itsensä huonona. Hän ei enää välittänyt siitä, mitä hänelle tapahtuu. Juuri näin toimivat kaikissa maissa kaikki nuorten tyttöjen vahingoittajat ja hyväksikäyttäjät. Se mitä Samiralle tapahtui kellareissa, oli ”hänen oma syynsä”. Ympäristö istutti Samiraan tämän asenteen hiljaisella vaikenemisellaan ja merkitsevillä katseilla. Paikallinen poikajengi sai nyt helpon panopuun, jonka mieli oli murrettu.

Mikä oli pojille hauskaa, oli Samiralle helvettiä. Hänen elämänsä oli päivittäistä sosiaalista kivitystä, häpeärangaistusta hänen ”huonoudestaan”. Ranskalaisessa esikaupunkislangissa on joukkoraiskausta merkitsevä oma sana: Tournantes. Samira Bellil otti sen kirjansa nimeen. Hän oli vapautunut ”huonoudestaan”, eikä hävennyt itseään. Muut olivat toimineet väärin, ei hän. Hän oli voittaja.

Euroopan suurkaupunkien islamilaisille on varsin tuttu sellainen sana kuin ”marttyyri”. He kuulevat sen päivittäin ajattelivat he asioista mitä tahansa. Heidän imaaminsa puhuvat kaunein sanoin palestiinalaisista nuorista, jotka ovat kuolleet väkivaltaisen kuoleman jonkin abstraktion puolesta, -väkivaltaisen heille ja väkivaltaisen heidän ympärillään olleille. Tarkoittaako ”marttyyrius” siis itsepetosta joka kärjistyy itsetuhoon, ihmisvihan triumfiin? Samira Bellilin kohdalla emme siis voi käyttää tätä sanaa. Kuten emme Ruotsissa surmatun Fadime Sahindalinkaan kohdalla. He ovat moraalisia voittajia. Heidän heikkoutensa kasvoi voimaksi.

Kirja julkaistiin alkuperäisversiona, jokainen sana on Samiran oma. Kirja on julma ja armoton kuvaus esikaupunkien elämästä, jossa hienoja sanontoja ei viljellä.
”Annan sen tapahtua. Kuin robotti. Totun siihen. En puolusta itseäni. Lattia on iljettävä, se on kylmä, se on kostea, se haisee. Minä tunnen, tunnen kuinka selkäni muuttuu jääkylmäksi, mutta häntä, häntä minä en tunne. Makaan siellä hervottomana, en ole enää ruumiissani. Kuten edelliselläkin kerralla pakenen täältä, pakenen häneltä mieleeni... ”Oliko hyvää?" Sinä kysyt minulta, oliko hyvää! Voisin oksentaa! Se on vastaus jonka haluaisin antaa sinulle, paskiainen!”.

Vain pari kuukautta Samiran kirjan julkaisun ja sen herättämän kohun jälkeen 17-vuotias Sohane Benziane löytyi Pariisin esikaupungin roskien joukosta kuolleena. Mustasukkainen poikakaveri oli valellut tyttöystävänsä bensalla ja sytyttänyt tämän tuleen. Polttanut elävältä.
Samiran kirja ja Sohanen kuolema synnyttivät valtaisan raivon. Pariisin esikaupunkien vaiennetut naiset kokoontuivat ”Ni putes, ni soumises” -liikkeeksi , jonka näkyvimpänä edustajana toimi Samira Bellil. Hänet nähtiin mielenosoituksissa ja lehdistötilaisuuksissa hiukset aukikammattuina, itsevarmana ja tinkimättömänä.

Naiset, jotka marssivat kaduilla näyttäen omat mielipiteensä ja omat kasvonsa, ”Ni putes, ni soumises” -tunnuksen alla, olivat erilainen "kansalaisliike”, kuin mihin oli totuttu: He eivät olleet joutilaita hyväoloisia, jotka valitsevat listasta ”hyvän asian” jonka puolesta tänään hillua ja nähdä itsensä parempana ihmisenä. He olivat asianosaiset itse. Emme tiedä miten on tänään.

Samira oli voittanut, noussut ylös henkilökohtaisesta katakombistaan, muuttanut häpeänsä ylpeydekseen, ja syytti nyt välinpitämättömyydellään hänet tuominnutta yhteisöä puolustaen tuhansia saman kohtalon kokeneita kanssasisariaan. Samira on vain eräs Ranskan suurkaupunkien tai köyhien lähiöiden levottomien kortteleiden ns. kiellettyjen kaupunkien, ”Cités interdites”, väkivallan uhreista.

Nuorten tyttöjen raiskaustapaukset lisääntyvät parinkymmenen prosentin vuosivauhdilla lähinnä pohjoisafrikkalaisten asuttamissa esikaupungeissa. Poliisit tai lääkärit eivät uskalla enää käydä jengiytyneiden miesten itsevaltaisesti hallitsemissa kortteleissa. Siksi monet nuoret musliminaiset käyttävät vapaaehtoisesti mahdollisimman peittävää huivia. Se suojelee heitä miesten väkivallalta. Jos nainen esiintyy vapaasti, meikkaa ja jopa flirttailee, hän on ”huora”, pute. Joka joidenkin mielestä on oikeus raiskata.

Samira Bellil 24.11.1973-9.7.2004

http://www.murha.info/php...wtopic.php?f=5&t=9241

Lähde ja keskustelua.
Tuliko paha olo? Heräsikö ajatuksia?

Lomatapahtumia - epilogi

Eilinen meni siten että ensin päätin katsella leffan. Oli ihan viihteellinen mutta faktapohja oli välillä hieman hakusessa. Hopkinsilla oli aika hyvä epäselvä puhetapa, mutta vaikutti kuin äijällä olisi ollut nuuska ylähuulessa koko kuvauksen ajan.

Ilta menikin sitten kännykän akkua kuluttaessa. Panimoravintola Koulussa käytin Messengeriä kännykällä. Datasiirtolaskua odotellessa..

Ilta meni perinteisen kaavan mukaan: olutta, viskiä ja luettavaa. Pubissa ei muuten pitäisi lukea viskikirjaa, tulee ihan tolkuton himo viskiin. Mutta sain törkeän hyvää irlantilaista viskiä Apteekissa. Nimeä en muista, oliko joku Callahan tai vastaava. Dementia tai vastaava näköjään vaivaa.

Sorruin yökebabiin, ensimmäistä kertaa varmaan kolmeen vuoteen. Ei ollut kovin hääviä tavaraa, tosin tätä empiiristä kokemusta vahvistivat kebabille.comin arviot kyseisestä paikasta. Nukkumaan joskus kahden paremmalla puolella toivoen ettei kebab aiheuta kropassa mitään yllätyksiä.

Aamulla yllätän itseni heräämällä jo 7:45. Olen saanut unta ruhtinaalliset viisi ja puoli tuntia. Suu ja kurkku ovat kuivat ja yleisolo on hieman pöhnäinen. Hetken tilannetta pohtiessani päädyn järisyttävään lopputulokseen, jonka mukaan olen joutunut Kreivi Krapulan uhriksi yöllä nukkuessani viattomasti kuin pikku possu lätissään. Janoon ensiavuksi noin kolme lasillista juotavaa, vettä ja omenamehua. Nälkä ei muuten ole vieläkään. Kroppa on varmaan ihmeissään eilisestä. Tiedostan olevani huono ihminen ruumiilleni ja lepyyttelen sitä makoilemalla sohvalla ja seikkailemalla internetin ihmeellisessä maailmassa.

Jossain vaiheessa havahdun ja totean että on poikamies ollut asunnossa asialla. Kämppä on joissain määrin kuin pommin jäljiltä. Tieto tiskiurakasta saa mielen ja ruumiin järkkymään. Pk-seudullekin pitäisi vielä tänään tai huomenna aikaisin lähteä, lomat on lusittu. Huomenna jatkuu arkinen aherrus töissä puolentoista kuukauden verran.

Lomatekemistä

Yllätin itseni pohtimasta viettäisinkö illan katsomalla leffan (The Bunker) vai istumalla pitkän kaavan mukaan pubissa. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa kysymys on lähinnä mihin tänään menee ja mitä joisi. Turku on aika mukava paikka kun on useampi vaihtoehto (katko)kävelymatkan päässä.

Se on täytetty

Ne ovat jälleen kerran ohi. Luojan kiitos. Enää ei tarvitse menettää mielenterveyttään työpöydän nurkalla lojuvien kirjojen vuoksi. Enää ei tarvitse selata ja painaa mieleensä loputtomalta tuntuvia tekstirivejä. Enää ruumiin tai mielen ei tarvitse olla alitajuisesti terässä, valmistautuen tulevaan.

Kauppakorkean pääsykokeet olivat aika mielenkiintoiset, eikä vähiten sen vuoksi että kroppani sanoi sopimuksensa irti ja istuin wc-pöntöllä viimeiseen mahdolliseen lähdön hetkeen saakka. Taksi oli onneksi nopea ja pääsin Kauppakorkean pihalle vain huomatakseni että joudun jonottamaan sisään. Tappiomieliala alkoi valtaamaan mieltä, mutta jonotin urheasti selvittämään koesalin ja sen jälkeen odotus itse saliin pääsystä. Vasta sitten olo helpottui.

Kysymykset olivat sellaisia että osaan sain satavarmasti oikean vastauksen ja osa meni perinteisesti loogisesti päättelemällä. Kahteen kysymykseen en edes yrittänyt arvata mitään. Turha riskeerata sellaisessa pisteitä.

Ja juu, blogiin oli tullut uusi "ulkoasuvalinta". Pitihän sitä nyt testata.

Nostalgiamatka bittimuodossa

Siivoilin ulkoista muistitikkua erilaisista tiedoistoista joita sinne oli vuosien saatossa kerääntynyt.  Sieltä tiedostojen hautausmaalta löysin vanhat kotisivuni, ne legendaariset joissa oli muun muassa Lontoon-matkan reissuraportti, Tuska 2005:n keikkaraportti ja ties mitä kaikkea. Kummallista miten aika rientää. Vastahan sitä istui ylioppilaskirjoitusten prliminäärikokeissa ja lentokoneessa matkalla Lontooseen..?

Aloin miettiä mahdollisuutta, jos laittaisi raportit jälleen esille uudelleen skannatuilla kuvilla. Lopulta tulin siihen tulokseen, ettei sivuille nyt tarvita mitään ylimääräistä jargonia menneistä. Mutta ehkä joskus myöhemmin avaan arkiston..?

Distro on kuollut, kauan eläköön distro

Onnistuihan se vaikka aluksi hieman kammottikin. Fedoran DVD ei lähtenyt latautumaan, joten siirryin asentamaan PCLOS:n suoraan. 

Ensiksi siirsin koneen kovalevyltä 68.7 gigaa TV-sarjoja ulkoiselle kovalevylle. Meni vajaa 50 minuuttia rattoisasti siinä odotellessa.  Sitten kovalevylle uusi distro ja boottia perään.

Kielen asennus meni näppärästi vajaalla viidellä klikkauksella. Sitten piti virittää näyttö oikein, resoluutiona oli 1024x768 reso. Ajurin vaihto ja resoluution muutos, bootti ja nyt näyttää hyvälle. 

Kustomointia pitää harrastella iltojen mittaan, mutta eiköhän se tästä. Kelpo peli tuli. Käynnistysongelmatkin tuntuvat olevan takanapäin *koputtaa puuta*.